Kohta olis sitten käsillä ne hetket, jolloin ollaan oikeasti askeleen lähempänä todellisia lapsettomuushoitoja. Monen mutkan ja viivytysten kautta keväällä käytiin siis TYKSissä mikrotese-leikkauksessa, tai siis J kävi (mies siis). Sieltä saatiin hyviä uutisia ja niiden siivittämänä 7 tunnin ajo kotiin oli helpompaa, varsinkin kun se piti tehdä yksin. Nyt on sitten odoteltu annettuja aikatauluja ja jännätään meneekö yhtään yksiin kierron kanssa. Mulla kun tahtoo olla kierto niin sekava, ettei koskaan tiedä millon alkaa. Tämä kierto sitten kertoo, meneekö annetut ajat uusiksi ja kuinka pitkässä kuusessa sitten taas on uudet. Meillä kun mikään asia ei mene niin kuin elokuvissa, niin senhän tietää, että tämäkin kusee (anteeksi kielenkäyttö). Parhaani toivon, mutta eikös joku viisas joskus ole sanonut, et pessimisti ei koskaan pety.
Kamalasti kaikki hoitoihin liittyvät asiat mieltä askarruttaa...lähes päivittäin, mutta kun ei ketään ole kelle kertois. Tai onhan, mutta kun vastauksena kuulee niitä ainaisia "kyllä ne hyvin menee"-lausahduksia.
Tosihan on, että luomuna saatiin -08 Neiti E, eikä se ollut helppoa senkään tekeminen. Alunperin olin jo kauan kauan aikaa sitten tietoinen, että lapsien teko ei meidän kohdalla olisi helppoa J:n lapsuuden aikaisten sairastelujen/tapahtumien takia, mutta en koskaan oikein uskonut että kaikki mikä vähänkin liippaa lapsentekoa, olisi meidän kohdalla näin takkuista.
Neiti E ei ollut montaa kuukautta vanha kun J soitti päivystyksestä ja kertoi menevänsä leikkaukseen, joka johtaa sen terveemmän yksilön poistamiseen. Sitä iltaa ei varmaan koskaan unohda...sitä kuinka koko elämältä vietiin pohja. Juu...olihan meille suotu kuitenkin yksi ihka oma lapsi, mutta kun aina on haaveissa ollut iso perhe ja siitä puhuttu. Ei ollut helppoa ei, ei ole vieläkään. TYKSin reissun viikon sairasloma muuttui kuudeksi viikoksi, joka sisälsi yhden uuden leikkauksen, eli edellinen otti JÄTTIharppauksen taaksepäin. J jäi osastolle odottamaan leikkaukseen menoa, minä lähdin kotiin (n. 60 kilsaa matkaa) hakemaan Neiti E:tä. Sairaalan pihalla olevaan autoon en uskaltanut ensin istua, koska tiesin, että sillon murtuu ja ajamaan en voi lähteä. Ja niinhän siinä kävi kuin arvelin. Ei auttanut kuin yrittää rauhottua ja soittaa isälle. Onneksi on sellanen isä olemassa!
Matka on tähän päivään ollut mutkanen, kuoppanen ja kivinen. Ja sitä varmasti tulee tulevaisuuskin olemaan, mutta nyt olen valmistautunut siihen, ettei meillä TODELLAKAAN mikään mene kuin elokuvissa. Nyt sitten odotellaan että tämä kierto ei mene pitkäksi, mitä pahoin kyllä pelkään. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.
Loppuun vielä pahoittelun, jos joku tätä sattuu lukemaan, tekstin sekavuudesta. Ajatukset vain purkautu, ilman minkäänlaista jäsentelyä. Mutta tästä on sitten hyvä jatkaa kirjoittamista :)
