Niin olikos nämä sisarukset, Kateus ja Katkeruus, tuttuja?

Taas sitä huomaa, miten kateus ja katkeruus nostaa päätään. Varsinkin nyt kun tuosta hoidon tuloksettomuuden selviämisestä ei ole vielä kulunut kovin kauaa. Huomaan, että tuntemattomien vastaantulijoiden vauvamahat jotenkin taas näkyy selvemmin ja joka kerta huomaan kääntäväni katseen jonnekin ihan muualle. Samoin kun näkee naamakirjassa jonku kertovan kuinka joku tuttu on saanut vauvan tai joku kertoo millasta on olla sen ison mahansa kanssa. Jätän tekstin lukemisen kesken ja huomaan väisteleväni juuri sitä kirjoitusta. Joka kerta se repii, kuin yrittäisi hitaasti ottaa laastaria pois, johon on tarttunut ziljoona karvaa. Joka kerta on käännettävä katse jonnekin muualle, ettei vain asia tule mieleen. En edelleenkään minä. Enkö koskaan enää minä? Kuinka kauan täytyy odottaa?

Se haave isosta perheestä...luulin jo sisäistäneet asia, ettei tuo haave tule koskaan toteutumaan. Silti se hiipii mieleen aina silloin tällöin. Tänäänkin katsoin kaupassa ison mahan ja kahden lapsen kanssa olevaa pariskuntaa, jossa vanhin oli tuskin kahta vuotta. Huomasin kuinka katkeruus taas tuli esille. Hyvähän siinä on olla kun sikiää. jälkikasvua tulee sieniä sateella. Ja sitten kun joku tulee ja sanoo, että eikös sitä jo E:lle kaveria. Siinä vaiheessa tahtois sanoa, ettei sitä kuule niin vain tehdä. Onhan tässä jo kohta viis vuotta sitä yritetty ja koko ajan tehdään kaikkemme sen eteen ja muutkin, mutta kun ei se vaan onnistu. Ajatus, ettei lapsia tehdä, ne saadaan huutaa takaraivossa. Hymähdän noille vain hiljaa enkä oikein osaa sanoa mitään. Kyllähän sitä mutta...

Josko se haikara vielä meillekin perille löytäisi. Taitaa olla navigaattori vain hukassa...ja pahasti.

Sumuja, piikittelyjä, keräystä ja siirtoa sekä pet..m…ä

Kaikki tuo on tapahtunut sitten edellisen kirjoituksen.

Sumuttelut meni ok ja vastasivat hyvin. Ei tullut ainakaan suurempia sivuvaikutuksia. Seuraava etappi: piikittelyt. 150 IU/vrk. Piikittelyt meni alkujännityksen jälkeen ihan kivasti. Pregnyl oli vain sellainen, että J joutui sitten lopulta painamaan männän alas. Itse sain tuikattua piikin, mutta sitten alko sellanen käsien vapina, etten saanut millään painettua ruiskun mäntää alas.

Punktio meni paremmin kuin hyvin. Kipulääkkeet auttoi erittäin hyvin, enkä tiennyt mitään keräyksestä. Se olikin sitten tässä se positiivisin asia. Keräys oli siis tiistaina ja saldoksi saatiin 18 rakkulaa. Torstaina oli sitten siirto. Silloin saimme tietää, että munasoluja oli löytynyt 13, joista 6 oli hedelmöittynyt. Yksi erittäin hyvänlaatuinen yksilö siirrettiin ja 2+2 pakastettiin. En sitä siinä ajatellut, mutta kotona sitten yhtäkkiä sytytti kun tarkemmin ajattelin. Siis mihin se yksi katosi tuossa välissä. Kai se ei sitten ollut lähtenyt jakaantumaan. Nuo pakastetut on siis aina 2 alkiota samassa oljessa, eli sitten kun menemme pakastesiirtoon, niin sulatetaan eka olki ja toivotaan, että molemmat selviää, tai ainakin toinen, jotta sitten toinen olki jää odottamaan.

Siittiöitähän meillä oli 5+3 olkea, eli viisi täyttä ja kolme vajaampaa. Siis muistaakseni noin se Turun lekuri sen selitti. No hyvähän tässä on se, että tällä kertaa ei ollut tarvinnut sulattaa kuin yksi olki ja se oli riittänyt. Eli 7 olkea on vielä simppoja pakkasessa odottamassa. Toivon kyllä todella, ettei noita kaikkea tarvitsis tuhlata lopputuloksen saamisen. Olisi ihana, jos pakkaseen jäisi vielä noita simppoja senkin jälkeen kun toinen lapsi on saatu hoitojen tuloksena. Aina olis tietty parasta, jos niitä alkioita jäis, kun ne sais sitten käyttää julkisella ensin pois. Olis lompakkoparallekin helpompaa ;)

No mutta…siirron jälkeen käskettiin odottaa 2 viikkoa ja pari päivää päälle, eli testin sais tehdä oman laskuopin mukaan lauantaina 5.10. Sitten alkaa piinapäivät. Yritän työntää ajatuksen mielestä, että aika kuluisi nopeammin. Henkinen valmistautuminen siihen, että täti punainen tulee kylään alkaa ja silti pyörii mielessä kaikkea odotukseen ym. liittyvää. Viikko menee ihan ok, sitten tulee viikonloppu. Tiedossa on reissu Kuopioon eikä siellä ehdi niin ajatella asiaa. Ainoa ajatus, jonka sanoin J:llekin ääneen, että vahvasti tuntuu ettei tästä mitään tuu. Jotenki se ajatus vahvistuu mielessä koko ajan. Edellinen viikko oli sen verran stressin täyteinen, ettei kyllä ihmekään, jos ei mitään tuu. Mutta silti pieni toivo aina pilkahtaa. Ja se pieni toivo on se, joka erottaa todellisen pessimistin.

Tiistaina iltapäivästä alkaa tuntumaan kuin ennen menkkoja. Jotain veren sekaista valkovuotoa tai jotain tiputtaa hiukkasen. Toivon pilkahdus pienenee, muttei vielä sammu kokonaan. ”Nehän sanoi, että noin kuukautisten aikaan voi olla jotain pientä vuotoa.” Keskiviikkona pitäisi Lutinusta käydä tilaamassa lisää, jotta ehtii torstaiksi tänne. Keskiviikon vastaisen yön nukun huonosti ja ajattelen koko ajan, että kohta kello soi, kunnes vaivaudun katsomaan 4:jotain…vielä saa nukkua. Kello herättää lopulta 6:15, niin kuin melkein kahden edellisen viikon ajan joka päivä. Nousen ylös, katson ulkolämpömittaria ja hivuttaudun vessaan. Viisi minuuttia menee ennen kuin aivot ovat käsitelleet näkemänsä. Eipä tartte laittaa sitten sitä Lutinusta enää tälle aamua, eikä käydä tilaamassa lisää.

Yritän työntää ajatuksen mielestä, jotta selviän työpäivästä. Välillä käy mielessä, mutta työnnän asiaa kauemmas. En kerro Miehelle aamulla, en halua pilata kummankin päivää. Ja tiedän, että asian äänen sanominen aukaisee padot. Parempi olla hiljaa. Illalla pitää käydä vielä töissä, joten parempi kun pyrkii poistamaan asian mielestä. Esimieskin kysyy, että tarvitseeko meidän tiimille varata henkilöstökuluihin budjettiin varaa. E..eh…ei kait…siis kuka tietää muttei tällä hetkellä ole tiedossa sellaista tarvetta. (En ole kertonut kenellekään projektista, mutta olen tiimin nuorin ja siksi kai kysyi.)

Kun illalla pääsen vihdoin töistä kunnolla kotiin (kävin välissä syömässä ja ruokkimassa E:n), on edessä E:n tavaroiden pakkaaminen. Hän onnellinen saa aloittaa torstain jälkeen loman (VIetämme siis lomaa ensi viikon koko porukka). Niin kauan kuin on tekemistä eikä tarvitse pysähtyä, menee hyvin. 

Äiti soittaa ja tiedän, että jossain vaiheessa kysyy. Hetki siihen meneekin, mutta sitten se tulee. Ei suoranainen kysymys, mutta serkulla on kuulemma tulossa vauvakutsut ja kysyy ettenkö ole menossa.

- ”Ai, ei mua sellasiin oo kutsuttu”…

- …”eikä tällä hetkellä kiinnostakaan mitkään vauvakutsut.”

- ”Miksei? No?”

* Pidätän henkeä ja yritän estää kyyneliä. En voi sanoa mitään. *

- ”Alkoiko vuoto?”

* Pidätän edelleen. Äiti ei tajua, etten voi sanoa mitään. Luulee, että puhelussa häikkää ja katkaisee. Soittaa uudelleen. *

- ”Niin, alkoiko vuoto?”

- ”Joo…” *nieleskelen*

- ”Ihan kunnolla?”

- ”Ihan kunnolla.” *nieleskelen edelleen ja yritän kerätä itteeni*

Sit tulee se litania, jonka tiesin kuulevani, mutten olisi halunnut kuulla. Olisi halunnut huutaa puhelimeen: ”TIEDÄN KYLLÄ! OLE VAIN HILJAA JA KUUNTELE KUN ITKEN!! OLE ÄITI JA OLKAPÄÄ!!” Mutta en saa sanottua ja kuuntelen sen – ei se ekalla yleensä, leuka pystyyn ja seuraavaa kohti -litanian. Puhelun jälkeen istahdan sohvalle ja se valtaa kokonaan, se paha ja ahdistunut olo ja kyyneleet saa vallan. Menee tovi, ennen kuin J sen huomaa ja kysyy mikä on. Ja kohta ymmärtää kun en saa sanotuksi. Asia saadaan selväksi –ei, turha lauantaina testata, sen verran reippaasti vuotaa...ei, ei se näin paljon vuotais, jos olis normaalia, josta sairaalassa sanoivat...kohti seuraavaa siirtoa. Se ahdistus sitten palaa kun alan tehdä nukkumaan menoa. Hetki sohvalla J:n puristuksissa, sitten sänkyyn, johon nukahdan kyyneleet silmillä ja J:n kättä puristaen. 

Edelleen tulee kyyneleet silmiin, kun asiaa ajattelee, mutta tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Ja sieltä sitten tullaan mahdollisesti ryminällä taas alas. 

Sain soitettua IVF-hoitajallekin ja selvitettyä jatkon. Jatko tuntuu tällä hetkellä todella kaukaiselta, eli yksi välikierto tulee ennen seuraavia liikkuja. Eli seuraava kierto, johon 1. PAS tehdään alkaa tuolla marras-joulukuussa. Siis olettaen, ettei luonto tee tepposta ja venytä tätä ja seuraavaa kiertoa ihan kamaliin lukemiin. Toisaalta, siitä jos onnistuminen kävisi, olisi sisarusten synttärit tosi lähekkäin. ;) Eniten tuossa PAS:ssa mietityttää se onnistuminen ilman lääkkeitä, kun on epäsäännöllinen kierto. Ja ovulaation tunnen vain oikealta puolelta. Varmaksi en mene edes sanomaan onko ovulaatiota joka kuukausi.

Sanotaan, että pessimisti ei pety. Mutta jos pessimistillä on pienikään toivon pilkahdus mielessä, niin tuo ei todellakaan pidä paikkaansa. Silloin tullaan alas ja ryminällä.

Veitsenterällä, varovasti
Silti mitään muuttaisi en
Tahdon käydä tään loppuun asti
Peläten ja tahtoen

- Johanna Kurkela -