Taas sitä huomaa, miten kateus ja katkeruus nostaa päätään. Varsinkin nyt kun tuosta hoidon tuloksettomuuden selviämisestä ei ole vielä kulunut kovin kauaa. Huomaan, että tuntemattomien vastaantulijoiden vauvamahat jotenkin taas näkyy selvemmin ja joka kerta huomaan kääntäväni katseen jonnekin ihan muualle. Samoin kun näkee naamakirjassa jonku kertovan kuinka joku tuttu on saanut vauvan tai joku kertoo millasta on olla sen ison mahansa kanssa. Jätän tekstin lukemisen kesken ja huomaan väisteleväni juuri sitä kirjoitusta. Joka kerta se repii, kuin yrittäisi hitaasti ottaa laastaria pois, johon on tarttunut ziljoona karvaa. Joka kerta on käännettävä katse jonnekin muualle, ettei vain asia tule mieleen. En edelleenkään minä. Enkö koskaan enää minä? Kuinka kauan täytyy odottaa?
Se haave isosta perheestä...luulin jo sisäistäneet asia, ettei tuo haave tule koskaan toteutumaan. Silti se hiipii mieleen aina silloin tällöin. Tänäänkin katsoin kaupassa ison mahan ja kahden lapsen kanssa olevaa pariskuntaa, jossa vanhin oli tuskin kahta vuotta. Huomasin kuinka katkeruus taas tuli esille. Hyvähän siinä on olla kun sikiää. jälkikasvua tulee sieniä sateella. Ja sitten kun joku tulee ja sanoo, että eikös sitä jo E:lle kaveria. Siinä vaiheessa tahtois sanoa, ettei sitä kuule niin vain tehdä. Onhan tässä jo kohta viis vuotta sitä yritetty ja koko ajan tehdään kaikkemme sen eteen ja muutkin, mutta kun ei se vaan onnistu. Ajatus, ettei lapsia tehdä, ne saadaan huutaa takaraivossa. Hymähdän noille vain hiljaa enkä oikein osaa sanoa mitään. Kyllähän sitä mutta...
Josko se haikara vielä meillekin perille löytäisi. Taitaa olla navigaattori vain hukassa...ja pahasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti