Nt-ultra

Niin...tänään sitten päästiin kurkkaamaan masuasukkia. Olimme siis nt-ultrassa ja samalla saatiin kuulla seulonnan  tulos. Riskiryhmään kuulumisen suhdeluku on 1:3500, joten jatkotoimia ei tarvita, sen verran iso tuo luku on. Huh...toisaalta pelkäsin enemmän sitä, lyökö pikkuisen sydän enää. Ja löihän se, hienosti löikin.

Sydänäänethän kuulin kotona jo viikolla 9+4 ja sen jälkeen olen ne pariin otteeseen kuunnellut uudestaan. Viimeksi viikolla 11+4.

Kaikki oli pienellä kunnossa. Kaikki oikeassa paikassa, niin kuin pitää. Toisesta kädestä saatiin jopa laskea kaikki viisi sormea. Ja kovasti pieni liikuskeli vaikka alkuun näytti, että nukkuu. Nyt helpottaa oikeasti.

Rv 9+0

Edelleen elän kuin unessa ja pelkään herääväni. Vaikka ensimmäisessä neuvolassa kävin viime perjantaina ja sain nähdä ihmisen alun ja sydämen läpätyksen uudelleen, niin silti on koko ajan takaraivossa ajatus, ettei siellä enään olisikaan ketään. Miehellekin eilen illalla sanoin, kuinka outoa on. Jotenki pelottaa koko ajan. Ei esikoisen aikaan tämmöisiä ollut ja silloin käytiin ultrassa viikoilla 8+jotain ja seuraava oli vasta rakenneultra. Sydänääniäkin jouduttiin odottelemaan. Kai se tuo pelko kumpuaa siitä, kuinka paljon tämän eteen on tehty töitä ja kärsitty. YHDESSÄ! MOLEMMAT! ajatus siitä, ettei päästäisi loppuun asti puistattaa.

Tänään sitten tilasin kotidopplerin. Ihan vain itseni rauhoittamiseksi, vaikka tiedän, ettei niitä ääniä kuulu todennäköisesti vielä. Tilasin näytöllisen mallin, jotta näkisin edes sydämen sykkeen. Neuvolassakin se dopplerilla saatiin lukemana muttei äänenä. Lupaan olla ressaamatta, jos ääniä ei löydy heti. Ja jos ressaan, niin pistän kiertoon saman tien.

Toinen mikä ahdistaa, on tämä pallo, jota edessäni kannan. Ei siksi, että se siinä on. Vaan siksi, että olin esikoisesta viikolla 14 samankokoinen ja siinä vaiheessa pystyi vatsaansa jo esittelemään. Nyt vain haluaisin asian pitää omana tietona...ainakin vielä vähän aikaa. Ollaan niin alussa taipaletta, että olisi ikävä kohdata asiat töissä jos tietäisivät. Alkaa vain vaatekaapin sisältö olemaan sen verran rajallinen, ettei kovin moni vaate peitä pyöreää vatsaa. Oikeasti haluaisin esitellä kasvavaa vatsaani ylpeydellä kaikille, mutta jostain syystä aika on vain liian aikainen. Toisaalta se on kohta väistämätöntä, joten ehkä paljastusta pitää harkita seuraavaan tiimipalaveriin. Ellei sitten suurin osa ole turvotusta ja ala pikku hiljaa katoamaan. Aika näyttää. Toivon vain, että kaikki menee hyvin. Seuraavaan neuvolaan on vielä aikaa neljä viikkoa. Toisaalta nt-ultran voisi tilata ennen neuvolaa, niin pääsisi kurkkaamaan kantamaani pieneen yksiöön jo ennen neuvolaa. Rauhoittaisiko se?

Kuinkas sitten kävikään...

Niin...siirtohan oli torstaina 19.6., sopivasti juhannukseksi. Miehen kanssa vitsailtiin, et eikös sitä monesti juhannuksena laiteta jälkikasvua alulle. Jos hyvin käy, niin mekin, vaikkakin ei ehkä perinteisellä tyylillä. Tunnollisesti elin seuraavat kaksi viikkoa kellon ja Lutinuksen kanssa. Aamun ensimmäinen 6.15. Ei ollut kovin kivaa juhannuksena konkoilla ulkohuussiin muiden nukkuessa, mutta päätös on päätös. Tästä ei liu'uta. 

Virallinen testipäivä olisi 3.7. Mutta jaksaako sitä ootella sinne asti? EI! 28.6. kaupasta tarttui ihan vahingossa Pregcheckin testiliuskapaketti matkaan. Ja silloin tuli tehtyä testi ensimmäisen kerran. Vaikka tein testin iltapäivällä ja alle neljä tuntia edellisen wc-käynnin jälkeen, näytti testi jo ihan selvää haaleaa plussaa. Öhöm...siis tapahtuuko tämä oikeasti?!? Meille?!? Voiko olla niin, että kivistä tietä olis nyt kuljettu meille suunniteltu matka? Seuraavana aamuna uusi, ja seuraavana iltapäivänä. Siitä seuraavan tein 2.7. ja viimeisen virallisena testipäivänä 3.7. Eli kaiken kaikkiaan tuli tehtyä viisi testiä. Kaksi viimeisintä jo ihan selviä plussia, joissa ei ollut tulkinnanvaraa. Aamulla mökin huussissa ähräsin testin ja Lutinuksen kanssa, ja olihan siinä houkutteleminen, että sai vielä unen uudestaan. Olisin niin halunnut miehen herättää heti aamulla, mutten raskinut, joten nappasin testistä kuvan, jos sattuisi testille jotain käymään. Ja niinhän sitä sit heti miehen herättyä tuli kuva näytettyä ja soitettua naistenpolille. Meille kun sanottiin, että klinikan ollessa kiinni soittaa sitten polille.

Ajaksi sain polille keskiviikon 23.7. Sinne asti elämä olisi edelleen jännittämistä. 

Ultrapäivä koitti. Lääkäriksi sattui sama, joka oli hoitanut keräyksen ja siirron. Oli mukava, kun oli tuttu lääkäri. Ja niinhän siellä siellä pieni sydän näkyi läpättävän. Huoh mikä helpotus, ja uutta jänskäämistä, et kaveri pysyy kyydissä.  Lasketuksi ajaksi tuli 11.3.2015 ja kaveri vastasi viikkoja eli tasan 7+0. Munasarjat ovat aktivoituneet raskaushormooni  ansiosta, mikä selittää vatsan turvotuksen. Ei ole kuulema vaarallista. Nyt vaan sitten soitteleen neuvola-aikaa. Sitä kun ei viime vikkolla ehtinyt, niin ehkä huomenna sitten. Nyt vain toivotaan, että kaikki menee hyvin.

Raskausoireista vielä sen verran, että niitä onkin sitten enemmän kuin esikoisen aikaan. Rinnat on arat ja kasvaneet jo nyt nykyisestä kuppikoosta ulos, haluja peittojen heilutteluun löytyy ;) , kahvi ei maistu, vessassa saa juosta ja aamupala on saatava ajoissa, muuten alkaa etominen. Samoin muinakin aikoina on syötävä ajoissa. Ai niin ja unta, sitä on saatava ja päikkärit on tulleet tutuiksi.

2.ICSI kierros

Niin...se PAS oli siinä välissä, keväällä. Pakkasessa oli siis neljä alkiota, joista ekat kax ei selvinneet ja seuraavat kax vähän kärsi, joten molemmat siirrettiin. Eikä tuottanut tulosta.

Nyt sitten ollaan siinä toisessa hoitokierrossa. Aattelin, et menee väkisellä ainakin elokuulle vaan toisin kävi. Tällä kertaa sumuttelut meni samoin kuin viimeksi, mutta Puregon olikin sitten eri maata. Heti tuli jotain ihme ihoreaktiota...sellasta kivaa ihottumaa. Vasemmalle puolelle enemmän, jopa niin että pistospaikkaa joutui etsimään ja oikealla aine kirveli. Pregnylin sain tällä kertaa itse laitettua, vaikkakin hitaasti.  Siitä ei tullut mitään, ei edes kirvellyt kuten viimeksi. Puregonin vastekin oli tällä kertaa parempi ja lopussa annosta jouduttiin pienentämään. Rakkuloita näkyi ultrassa reilu parikymmentä.

Keräys meni edellisen kaavan mukaan. Ainoat tuntemukset tuli siitä "taivutetusta kenkälusikasta". Mutta ne seuraavat päivät olikin sitten ihan erilaiset. Pelkäsin hyperiä oireiden perusteella ja siirtopäivänä olin 110 % varma, ettei siirtoa tehdä. Hyperiä ei kuitenkaan ollut ja yksi erittäin hieno yksilö saatiin matkaan. Sain jopa nähdä se valkoisen pisteen ultraääninäytöltä. Pikku hiljaa olokin jo helpottanut, mutta edelleen mennään varovaisesti. Keräys oli tiistaina ja siirto torstaina. Keskiviikkona jouduin hakemaan esikoisen hoidosta eikä paikat siitä oikein pitäneet. Nyt jo voi kuitenkin nostaa kunnolla jalkaa kävellessä :)

Lutinuksen kanssa päätin olla tunnollinen, vaikka se tietääkin aamuisin ylösnousua ainakin hetkellisesti klo 6.15. Vielä on matkaa testiin, mutta jospa tuleva viimeinen työviikko hillitsee ajatuksia ennen lomaa. Toisaalta viimeksi oli jo tähän mennessä ehtinyt pohtia vaikka ja mitä, ja jokaisen ajatuksen välissä toitottanut, että on liian aikaista. Vaikka vielä ainakaan ajatukset eivät ole tuolla tasolla, niin tiedän jo kokemuksesta miten käy, kun tulos ei ole toivottu. Vaikka siihen valmistautuu, nii  silti se iskee yhtä lujaa.

Saalista siis oli loppujen lopuksi: 13 munasolun, joista 12 kypsää, joista 8 hedelmöittyi. Yksi ja paras (näin ymmärsin) siirrettiin ja loput tais mennä pakkaseen erissä 2+2. En vain ole tuosta varma, jotenkin en sitä vain osannut kysyä oikein ja sitä, mitä niille lopuille tapahtui. No pakkasessa on kuitenkin jotain, ja tese-kudostakin meni vain se yksi olki,  joten sitäkin on vielä jäljellä kuusi olkea.

Nyt vain sitten odotellaan ja keksitään jotain muuta ajateltavaa. Ehkä se terassiprojektin loppuun vieminen auttaa hieman asiaa ja kälyn Suomeen tulo. Mahdollisuudet on kaikinpuolin parhaat, mutta lopputulos on sitten se, joka ratkaisee.