Sieltähän ne taas nostaa päätään...

...siis ne kaksi sisarusta; kateus ja katkeruus. Serkku on saanut tänään pojan ja vaikka tiedossahan tuo on ollut, silti on vaan niin vaikeaa. Ja entäs sitten kun viime viikot olen vain miettinyt J:n veljen isälleen sanomia sanoja...onkos niillekin tulossa?? Se kun ei ollut mitään sanonut, vain jotain sellasta, joka voisi sitä merkitä. Eeeeiiiiihhhhh....EIKÖ JO VOISI MEILLE?? Eikö olisi jo meidän vuoro?? Niin paljon tämän eteen on tehty mut...ei kait sitten tarpeeksi.

Siis siirtokierron jälkeinen kiertohan venyi ja nyt ollaan menossa sitä välikiertoa. Ja koska venyi tuo edellinen sen verran reippaasti, niin tämä menee ovulaatiokipujen mukaan sit niin ku laskin, ja jos seuraavan ei sitten parilla päivällä veny niin siirtyy sitten TAAS se PAS. Voi itku!!!! Ainahan tuo epäsäännöllinen kierto on ottanut päähän ja ärsyttänyt, mutta nyt vielä enemmän kun mitään ei voi etukäteen suunnitella. Pitää vaan ootella ja katella miten käy. Ja sit kun en tiiä kuinka pitkä tuo joulutauko sairaalassa on. Jos poli aukeaa heti uuden vuoden jälkeen, niin saattais olla EHKÄ mahollisuus, siis jos parilla päivällä menee kierto tätä kuluvaa pidemmäksi. Mutta mun tuurilla se on lyhyempi ku kuluva, joten perseelleen menee.

Itsenäisyyspäivänä on sitten J:n työntekijöiden pikkujoulut ja sinnehän sitten tulee ne puolisotkin ja siihen kun lisätään vielä soppaan se, että J:n veli on samassa työpaikassa, niin soppa on valmis. Tosi kiva sit siellä saada selville, jos niille on tulossa jälkeläisiä. Tiedän jo valmiiksi et siinä vaiheessa tulee se ajatus, et se kyllä oli meille tilattu, mutta kun ei luonto anna meille periksi ja suo sitä iloa...huh...on tämä niin vaikeaa. Huomaan vältteleväni tilanteita ja puheenaiheita.

Pitäisi olla onnellinen kun on kuitenkin se yksi prinsessa, mutta jotenkin tuntuu hajonneelta, ei kokonaiselta. Tiedän, että E:kin olisi onnellinen sisaruksesta. Mutta tämä taisto täytyy vain hampaat irvessä käydä loppuun. Toivottavasti siitä ei tule mahdottoman pitkä!

Niin olikos nämä sisarukset, Kateus ja Katkeruus, tuttuja?

Taas sitä huomaa, miten kateus ja katkeruus nostaa päätään. Varsinkin nyt kun tuosta hoidon tuloksettomuuden selviämisestä ei ole vielä kulunut kovin kauaa. Huomaan, että tuntemattomien vastaantulijoiden vauvamahat jotenkin taas näkyy selvemmin ja joka kerta huomaan kääntäväni katseen jonnekin ihan muualle. Samoin kun näkee naamakirjassa jonku kertovan kuinka joku tuttu on saanut vauvan tai joku kertoo millasta on olla sen ison mahansa kanssa. Jätän tekstin lukemisen kesken ja huomaan väisteleväni juuri sitä kirjoitusta. Joka kerta se repii, kuin yrittäisi hitaasti ottaa laastaria pois, johon on tarttunut ziljoona karvaa. Joka kerta on käännettävä katse jonnekin muualle, ettei vain asia tule mieleen. En edelleenkään minä. Enkö koskaan enää minä? Kuinka kauan täytyy odottaa?

Se haave isosta perheestä...luulin jo sisäistäneet asia, ettei tuo haave tule koskaan toteutumaan. Silti se hiipii mieleen aina silloin tällöin. Tänäänkin katsoin kaupassa ison mahan ja kahden lapsen kanssa olevaa pariskuntaa, jossa vanhin oli tuskin kahta vuotta. Huomasin kuinka katkeruus taas tuli esille. Hyvähän siinä on olla kun sikiää. jälkikasvua tulee sieniä sateella. Ja sitten kun joku tulee ja sanoo, että eikös sitä jo E:lle kaveria. Siinä vaiheessa tahtois sanoa, ettei sitä kuule niin vain tehdä. Onhan tässä jo kohta viis vuotta sitä yritetty ja koko ajan tehdään kaikkemme sen eteen ja muutkin, mutta kun ei se vaan onnistu. Ajatus, ettei lapsia tehdä, ne saadaan huutaa takaraivossa. Hymähdän noille vain hiljaa enkä oikein osaa sanoa mitään. Kyllähän sitä mutta...

Josko se haikara vielä meillekin perille löytäisi. Taitaa olla navigaattori vain hukassa...ja pahasti.

Sumuja, piikittelyjä, keräystä ja siirtoa sekä pet..m…ä

Kaikki tuo on tapahtunut sitten edellisen kirjoituksen.

Sumuttelut meni ok ja vastasivat hyvin. Ei tullut ainakaan suurempia sivuvaikutuksia. Seuraava etappi: piikittelyt. 150 IU/vrk. Piikittelyt meni alkujännityksen jälkeen ihan kivasti. Pregnyl oli vain sellainen, että J joutui sitten lopulta painamaan männän alas. Itse sain tuikattua piikin, mutta sitten alko sellanen käsien vapina, etten saanut millään painettua ruiskun mäntää alas.

Punktio meni paremmin kuin hyvin. Kipulääkkeet auttoi erittäin hyvin, enkä tiennyt mitään keräyksestä. Se olikin sitten tässä se positiivisin asia. Keräys oli siis tiistaina ja saldoksi saatiin 18 rakkulaa. Torstaina oli sitten siirto. Silloin saimme tietää, että munasoluja oli löytynyt 13, joista 6 oli hedelmöittynyt. Yksi erittäin hyvänlaatuinen yksilö siirrettiin ja 2+2 pakastettiin. En sitä siinä ajatellut, mutta kotona sitten yhtäkkiä sytytti kun tarkemmin ajattelin. Siis mihin se yksi katosi tuossa välissä. Kai se ei sitten ollut lähtenyt jakaantumaan. Nuo pakastetut on siis aina 2 alkiota samassa oljessa, eli sitten kun menemme pakastesiirtoon, niin sulatetaan eka olki ja toivotaan, että molemmat selviää, tai ainakin toinen, jotta sitten toinen olki jää odottamaan.

Siittiöitähän meillä oli 5+3 olkea, eli viisi täyttä ja kolme vajaampaa. Siis muistaakseni noin se Turun lekuri sen selitti. No hyvähän tässä on se, että tällä kertaa ei ollut tarvinnut sulattaa kuin yksi olki ja se oli riittänyt. Eli 7 olkea on vielä simppoja pakkasessa odottamassa. Toivon kyllä todella, ettei noita kaikkea tarvitsis tuhlata lopputuloksen saamisen. Olisi ihana, jos pakkaseen jäisi vielä noita simppoja senkin jälkeen kun toinen lapsi on saatu hoitojen tuloksena. Aina olis tietty parasta, jos niitä alkioita jäis, kun ne sais sitten käyttää julkisella ensin pois. Olis lompakkoparallekin helpompaa ;)

No mutta…siirron jälkeen käskettiin odottaa 2 viikkoa ja pari päivää päälle, eli testin sais tehdä oman laskuopin mukaan lauantaina 5.10. Sitten alkaa piinapäivät. Yritän työntää ajatuksen mielestä, että aika kuluisi nopeammin. Henkinen valmistautuminen siihen, että täti punainen tulee kylään alkaa ja silti pyörii mielessä kaikkea odotukseen ym. liittyvää. Viikko menee ihan ok, sitten tulee viikonloppu. Tiedossa on reissu Kuopioon eikä siellä ehdi niin ajatella asiaa. Ainoa ajatus, jonka sanoin J:llekin ääneen, että vahvasti tuntuu ettei tästä mitään tuu. Jotenki se ajatus vahvistuu mielessä koko ajan. Edellinen viikko oli sen verran stressin täyteinen, ettei kyllä ihmekään, jos ei mitään tuu. Mutta silti pieni toivo aina pilkahtaa. Ja se pieni toivo on se, joka erottaa todellisen pessimistin.

Tiistaina iltapäivästä alkaa tuntumaan kuin ennen menkkoja. Jotain veren sekaista valkovuotoa tai jotain tiputtaa hiukkasen. Toivon pilkahdus pienenee, muttei vielä sammu kokonaan. ”Nehän sanoi, että noin kuukautisten aikaan voi olla jotain pientä vuotoa.” Keskiviikkona pitäisi Lutinusta käydä tilaamassa lisää, jotta ehtii torstaiksi tänne. Keskiviikon vastaisen yön nukun huonosti ja ajattelen koko ajan, että kohta kello soi, kunnes vaivaudun katsomaan 4:jotain…vielä saa nukkua. Kello herättää lopulta 6:15, niin kuin melkein kahden edellisen viikon ajan joka päivä. Nousen ylös, katson ulkolämpömittaria ja hivuttaudun vessaan. Viisi minuuttia menee ennen kuin aivot ovat käsitelleet näkemänsä. Eipä tartte laittaa sitten sitä Lutinusta enää tälle aamua, eikä käydä tilaamassa lisää.

Yritän työntää ajatuksen mielestä, jotta selviän työpäivästä. Välillä käy mielessä, mutta työnnän asiaa kauemmas. En kerro Miehelle aamulla, en halua pilata kummankin päivää. Ja tiedän, että asian äänen sanominen aukaisee padot. Parempi olla hiljaa. Illalla pitää käydä vielä töissä, joten parempi kun pyrkii poistamaan asian mielestä. Esimieskin kysyy, että tarvitseeko meidän tiimille varata henkilöstökuluihin budjettiin varaa. E..eh…ei kait…siis kuka tietää muttei tällä hetkellä ole tiedossa sellaista tarvetta. (En ole kertonut kenellekään projektista, mutta olen tiimin nuorin ja siksi kai kysyi.)

Kun illalla pääsen vihdoin töistä kunnolla kotiin (kävin välissä syömässä ja ruokkimassa E:n), on edessä E:n tavaroiden pakkaaminen. Hän onnellinen saa aloittaa torstain jälkeen loman (VIetämme siis lomaa ensi viikon koko porukka). Niin kauan kuin on tekemistä eikä tarvitse pysähtyä, menee hyvin. 

Äiti soittaa ja tiedän, että jossain vaiheessa kysyy. Hetki siihen meneekin, mutta sitten se tulee. Ei suoranainen kysymys, mutta serkulla on kuulemma tulossa vauvakutsut ja kysyy ettenkö ole menossa.

- ”Ai, ei mua sellasiin oo kutsuttu”…

- …”eikä tällä hetkellä kiinnostakaan mitkään vauvakutsut.”

- ”Miksei? No?”

* Pidätän henkeä ja yritän estää kyyneliä. En voi sanoa mitään. *

- ”Alkoiko vuoto?”

* Pidätän edelleen. Äiti ei tajua, etten voi sanoa mitään. Luulee, että puhelussa häikkää ja katkaisee. Soittaa uudelleen. *

- ”Niin, alkoiko vuoto?”

- ”Joo…” *nieleskelen*

- ”Ihan kunnolla?”

- ”Ihan kunnolla.” *nieleskelen edelleen ja yritän kerätä itteeni*

Sit tulee se litania, jonka tiesin kuulevani, mutten olisi halunnut kuulla. Olisi halunnut huutaa puhelimeen: ”TIEDÄN KYLLÄ! OLE VAIN HILJAA JA KUUNTELE KUN ITKEN!! OLE ÄITI JA OLKAPÄÄ!!” Mutta en saa sanottua ja kuuntelen sen – ei se ekalla yleensä, leuka pystyyn ja seuraavaa kohti -litanian. Puhelun jälkeen istahdan sohvalle ja se valtaa kokonaan, se paha ja ahdistunut olo ja kyyneleet saa vallan. Menee tovi, ennen kuin J sen huomaa ja kysyy mikä on. Ja kohta ymmärtää kun en saa sanotuksi. Asia saadaan selväksi –ei, turha lauantaina testata, sen verran reippaasti vuotaa...ei, ei se näin paljon vuotais, jos olis normaalia, josta sairaalassa sanoivat...kohti seuraavaa siirtoa. Se ahdistus sitten palaa kun alan tehdä nukkumaan menoa. Hetki sohvalla J:n puristuksissa, sitten sänkyyn, johon nukahdan kyyneleet silmillä ja J:n kättä puristaen. 

Edelleen tulee kyyneleet silmiin, kun asiaa ajattelee, mutta tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Ja sieltä sitten tullaan mahdollisesti ryminällä taas alas. 

Sain soitettua IVF-hoitajallekin ja selvitettyä jatkon. Jatko tuntuu tällä hetkellä todella kaukaiselta, eli yksi välikierto tulee ennen seuraavia liikkuja. Eli seuraava kierto, johon 1. PAS tehdään alkaa tuolla marras-joulukuussa. Siis olettaen, ettei luonto tee tepposta ja venytä tätä ja seuraavaa kiertoa ihan kamaliin lukemiin. Toisaalta, siitä jos onnistuminen kävisi, olisi sisarusten synttärit tosi lähekkäin. ;) Eniten tuossa PAS:ssa mietityttää se onnistuminen ilman lääkkeitä, kun on epäsäännöllinen kierto. Ja ovulaation tunnen vain oikealta puolelta. Varmaksi en mene edes sanomaan onko ovulaatiota joka kuukausi.

Sanotaan, että pessimisti ei pety. Mutta jos pessimistillä on pienikään toivon pilkahdus mielessä, niin tuo ei todellakaan pidä paikkaansa. Silloin tullaan alas ja ryminällä.

Veitsenterällä, varovasti
Silti mitään muuttaisi en
Tahdon käydä tään loppuun asti
Peläten ja tahtoen

- Johanna Kurkela -

Uusi kierto

Vihdoin ja viimeinen uusi kierto päätti alkaa. Vaikka pistokset tilasin apteekkiin, en uskaltanu niitä hakea. Perjantaiaamuna vielä sanoin J:lle, et pitänee varmaan soittaa klinikalle ja kysyä, et mitäs tehdään. Kuitenkin ennen töihin lähtöä menkat sitten alkoi. Eli siis edellinenkierto keräsi päiviä 34. Ei ihan alkaneet niin kuin nenäsumutteen ohjeessa sanottiin, 5-10 päivää nenäsumutteen aloittamisesta. No mulla kun on nuo kierrot muutenkin niin epäsäännölliset, ettei niistä koskaan tiedä.

Jotain taisin aiemmin miettiä sumutteen sivuvaikutuksista. Mistä sivuvaikutuksista? Aina kun lukee palstoilla ym. jonku sivuvaikutuksista, tulee mieleen et ei varmaan toimi toi lääke mulla. Ainut mitä olen huomannu, on löysä pullataikina mahan kohdalla. Jotain ihme turvotusta. Normaalisti menkkoja ennen muutaman päivän ja menkkojen muutaman ekan päivän ajan sitä on ennenkin ollu, mut nyt alko jo aikasemmin. Mut voihan olla et on sitä sitten nytkin...mutta mutta...sitten on kyllä se, että puntari näyttää kilon enemmän ku normaalisti. Joo joo...nyt siellä joku ihmettelee, et mitä nyt yhdestä kilosta. Juu, ei haittaa, ei. Muakaan. Mut jos se merkkaa sitä, et tuo taikina on tullut tuohon jäädäkseen, niin sitten haittaa! Anteeksi nyt vaan! Jos jotain ärsyttää, niin voi siirtyä toisaalle. Eikö se nyt ois voinu tulla johonki muuhun paikkaan ku just tuohon mahan kohdalle?!? No eipä tietenkään, ei. Täytynee siis katsoa, jos ei oo menkoista johtuvaa, niin varmaan on tehtävä asialle jotain, jos niin paljon haittaa. Tai voihan olla, et johtuu noista lääkkeistä. Kuka tietää, en minä ainakaan. Toinen mitä oon huomannu, niin hermo ei mene niin helposti kuin yleensä. Onko se sivuvaikutus? Toisaalta on, toisaalta ei. Hyvä vaan kun on edes jonkun aikaa, ettei joka asiasta jaksa olla meuhkaamassa. Tämän sivuvaikutuksen vois ottaa vaikka loppuelämäksi ;)!!

No mutta, keskiviikko on sitten totuuden paikka ja nähdään onko noilla sumutteilla ollut taikaa. On nimittäin eka ultra ja ne pistoksetkin opetellaan. Pahoin kyllä pelkään, et menee mönkään kun eivät oo toimineet. Meillä kun ei mikään mene niin kuin elokuvissa. Sen oon oppinu ajan saatossa. No mutta sen kuulee sitten keskiviikkona. Jos piikittelyt päästään alottamaan, niin pitänee vaan yrittää muistaa kysyä kaikki kysymykset mitkä mieltä askarruttaa. Varmuuden vuoksi oon tehny listan, koska yleensähän käy niin, ettei sitä sitten muista puoliakaan kysymyksiä, jos ollenkaan kun pitäisi.

Kun vauhtiin pääsee...

Niin sitä sitten sunnuntaina puhelin pärähti 6.45 ja sumuttelut aloitin. Suihkeet nenään, peitto korviin ja unta jatkoin. Nykyään sitten on jo alkanut muistamaan, että mihin aikaan suihke pitää ottaa, mutta silti puhelimessa vielä muistutukset ihan varalta. Piti synkronoida noi ajat sen mukaan, että mikä helpoin, ettei töissä tarvitse.  Siinä sitten muut kyselee kun viikkotolkulla nenäsumutetta käyttää et miksi. Parempi näin. Jossain vaiheessa tulee varmaan tilanne, että suihkeen joutuu mukaan ottamaan, mutta eipä siinä, onhan se vessa olemassa :)

Vielä ei pahemmin ole tullut sivuoireita *koputan puuta*, iltoisin lievää pään kivistystä, mutta se niin lievää että ilman lääkkeitä ihan pirteenä selviää. Mutta se millon todella alkaa, niin sitä ei voi tietää. Jos hyvin menee niin ei tuu, mutta varautunut oon, kokemuksen perusteella, että jossain vaiheessa alkaa. Toivottavasti eivät vaan ole mitään maata kaatavia.

Nyt sitten vain odotellaan sitä ensimmäistä käynti, siihen olisi kaksi viikkoa aikaa. Pitää vaan muistaa ajoissa sitten ne piikit käydä hommaamassa, kun ne pitää olla sitten matkassa.

Töissä en oo sanonut ja kauhulla ootanki kun pitää sanoo et oon jonku tunnin omilla asioilla niinä päivinä. Kovin moni tuskin kysyy, mutta melkein varma oon, että yksi jooukosta löytyy joka kyselee. Pitänee vaan yrittää "harjotella" tilannetta, niin osaa sitten jotain vastata. Kysyähän ei saisi mutta mutta...ja kertoa en aio, koska ei kuulu kenellekään. Katsotaan sitä sitten miten menee.

Tästä se alkaa...

Eihän se edellinen kierto sitten mennyt niin kuin piti. Venyi ja venyi ja venyi, kunnes antoi uudelle tilaa. Heti maanantaiaamuna sitten olin langoilla lapsettomuuspolille kun puhelinaika alkoi ja tokalla yrittämällä sitten pääsin kuin pääsinkin läpi. Buukkasivat sitten ylimääräisenä, joten ei tarvitse hoitojen alotusta siirtää jonnekin kaus ja taas odotella, että osuuko vai uppoaako. Edellisenä viikonloppuna laskin jo itse nuo alotukset, ultrat, keräykset, siirrot...koko hoidon ja olin ihan oikein laskenu. Oli helppo vain merkata perään kellonajat, kun päivät oli menny oikein. Nyt sitten odotellaan tulevaa 18. päivää, jolloin nenäsuihke pitää aloittaa.

Hassua, miten sitä ei tajua siinä vaiheessa kun hoitaja on langoilla kysyä niitä kysymyksiä, jotka on koko kesän mielessä pyörineet. Ne vain jotenki katoaa. Pitäis varmaan kirjottaa paperille, kun ei niitä muuten muista. Otan ison vihkon ekassa ultrassa esille ja pidän kolmannen asteen kuulustelun. Ja se kynä pitää muistaa ottaa mukaan ;)

Jotain tajusin kysyä, mutta en mitään millä olisi ollut niin suurta merkitystä. Nyt sitten mietityttää esim. pitäisi aloittaa raskaus-vitamiinien syönti jo ennen hoitoja. Jostain luin, että joillekin oli jopa annettu resepti foolihappoa varten, jota aloittaa syömään jo ennen hoitoja. Eihän se varmasti ainakaan haitaksi olis. Muutenkin syödään joitain vitamiineja, niin jos vaan ottaa sitten sellasta jossa on kaikki tarpeellinen.

Eniten hirvittää ne pistämiset, mutta sanoin J:lle, että saa tulla siihen ekaan ultraan mukaan, koska siellä opettavat sen pistämisen ja ennen ainakaan mulla ei ole antanut pää periksi pistää itseä. Verensokeria kerran varsin mittailin appiukon testereillä ja silloikaan en saanu pistettyä ite. Naurettavaa, mutta ihmiselle, jolla on piikkikammo, on hankalaa pitää itseä. Toinen puoli sanoo, ettei siinä mitään ja toinen kirkuu vastaan. No onneksi J lupasi hoitaa pistämisen. Pakko se vaan on kutenki itekin varautua pistämään, koska voihan olla, että J:lle sattuu yövuoro eikä ole täällä pistämässä. Olettaen siis, että pitää aamuisin ottaa. No sekin selviää sitten ekalla käynnillä.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo...

Kohta olis sitten käsillä ne hetket, jolloin ollaan oikeasti askeleen lähempänä todellisia lapsettomuushoitoja. Monen mutkan ja viivytysten kautta keväällä käytiin siis TYKSissä mikrotese-leikkauksessa, tai siis J kävi (mies siis). Sieltä saatiin hyviä uutisia ja niiden siivittämänä 7 tunnin ajo kotiin oli helpompaa, varsinkin kun se piti tehdä yksin. Nyt on sitten odoteltu annettuja aikatauluja ja jännätään meneekö yhtään yksiin kierron kanssa. Mulla kun tahtoo olla kierto niin sekava, ettei koskaan tiedä millon alkaa. Tämä kierto sitten kertoo, meneekö annetut ajat uusiksi ja kuinka pitkässä kuusessa sitten taas on uudet. Meillä kun mikään asia ei mene niin kuin elokuvissa, niin senhän tietää, että tämäkin kusee (anteeksi kielenkäyttö). Parhaani toivon, mutta eikös joku viisas joskus ole sanonut, et pessimisti ei koskaan pety.

Kamalasti kaikki hoitoihin liittyvät asiat mieltä askarruttaa...lähes päivittäin, mutta kun ei ketään ole kelle kertois. Tai onhan, mutta kun vastauksena kuulee niitä ainaisia "kyllä ne hyvin menee"-lausahduksia.

Tosihan on, että luomuna saatiin -08 Neiti E, eikä se ollut helppoa senkään tekeminen. Alunperin olin jo kauan kauan aikaa sitten tietoinen, että lapsien teko ei meidän kohdalla olisi helppoa J:n lapsuuden aikaisten sairastelujen/tapahtumien takia, mutta en koskaan oikein uskonut että kaikki mikä vähänkin liippaa lapsentekoa, olisi meidän kohdalla näin takkuista.

Neiti E ei ollut montaa kuukautta vanha kun J soitti päivystyksestä ja kertoi menevänsä leikkaukseen, joka johtaa sen terveemmän yksilön poistamiseen. Sitä iltaa ei varmaan koskaan unohda...sitä kuinka koko elämältä vietiin pohja. Juu...olihan meille suotu kuitenkin yksi ihka oma lapsi, mutta kun aina on haaveissa ollut iso perhe ja siitä puhuttu. Ei ollut helppoa ei, ei ole vieläkään. TYKSin reissun viikon sairasloma muuttui kuudeksi viikoksi, joka sisälsi yhden uuden leikkauksen, eli edellinen otti JÄTTIharppauksen taaksepäin. J jäi osastolle odottamaan leikkaukseen menoa, minä lähdin kotiin (n. 60 kilsaa matkaa) hakemaan Neiti E:tä. Sairaalan pihalla olevaan autoon en uskaltanut ensin istua, koska tiesin, että sillon murtuu ja ajamaan en voi lähteä. Ja niinhän siinä kävi kuin arvelin. Ei auttanut kuin yrittää rauhottua ja soittaa isälle. Onneksi on sellanen isä olemassa!

Matka on tähän päivään ollut mutkanen, kuoppanen ja kivinen. Ja sitä varmasti tulee tulevaisuuskin olemaan, mutta nyt olen valmistautunut siihen, ettei meillä TODELLAKAAN mikään mene kuin elokuvissa. Nyt sitten odotellaan että tämä kierto ei mene pitkäksi, mitä pahoin kyllä pelkään. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.

Loppuun vielä pahoittelun, jos joku tätä sattuu lukemaan, tekstin sekavuudesta. Ajatukset vain purkautu, ilman minkäänlaista jäsentelyä. Mutta tästä on sitten hyvä jatkaa kirjoittamista :)