Nt-ultra

Niin...tänään sitten päästiin kurkkaamaan masuasukkia. Olimme siis nt-ultrassa ja samalla saatiin kuulla seulonnan  tulos. Riskiryhmään kuulumisen suhdeluku on 1:3500, joten jatkotoimia ei tarvita, sen verran iso tuo luku on. Huh...toisaalta pelkäsin enemmän sitä, lyökö pikkuisen sydän enää. Ja löihän se, hienosti löikin.

Sydänäänethän kuulin kotona jo viikolla 9+4 ja sen jälkeen olen ne pariin otteeseen kuunnellut uudestaan. Viimeksi viikolla 11+4.

Kaikki oli pienellä kunnossa. Kaikki oikeassa paikassa, niin kuin pitää. Toisesta kädestä saatiin jopa laskea kaikki viisi sormea. Ja kovasti pieni liikuskeli vaikka alkuun näytti, että nukkuu. Nyt helpottaa oikeasti.

Rv 9+0

Edelleen elän kuin unessa ja pelkään herääväni. Vaikka ensimmäisessä neuvolassa kävin viime perjantaina ja sain nähdä ihmisen alun ja sydämen läpätyksen uudelleen, niin silti on koko ajan takaraivossa ajatus, ettei siellä enään olisikaan ketään. Miehellekin eilen illalla sanoin, kuinka outoa on. Jotenki pelottaa koko ajan. Ei esikoisen aikaan tämmöisiä ollut ja silloin käytiin ultrassa viikoilla 8+jotain ja seuraava oli vasta rakenneultra. Sydänääniäkin jouduttiin odottelemaan. Kai se tuo pelko kumpuaa siitä, kuinka paljon tämän eteen on tehty töitä ja kärsitty. YHDESSÄ! MOLEMMAT! ajatus siitä, ettei päästäisi loppuun asti puistattaa.

Tänään sitten tilasin kotidopplerin. Ihan vain itseni rauhoittamiseksi, vaikka tiedän, ettei niitä ääniä kuulu todennäköisesti vielä. Tilasin näytöllisen mallin, jotta näkisin edes sydämen sykkeen. Neuvolassakin se dopplerilla saatiin lukemana muttei äänenä. Lupaan olla ressaamatta, jos ääniä ei löydy heti. Ja jos ressaan, niin pistän kiertoon saman tien.

Toinen mikä ahdistaa, on tämä pallo, jota edessäni kannan. Ei siksi, että se siinä on. Vaan siksi, että olin esikoisesta viikolla 14 samankokoinen ja siinä vaiheessa pystyi vatsaansa jo esittelemään. Nyt vain haluaisin asian pitää omana tietona...ainakin vielä vähän aikaa. Ollaan niin alussa taipaletta, että olisi ikävä kohdata asiat töissä jos tietäisivät. Alkaa vain vaatekaapin sisältö olemaan sen verran rajallinen, ettei kovin moni vaate peitä pyöreää vatsaa. Oikeasti haluaisin esitellä kasvavaa vatsaani ylpeydellä kaikille, mutta jostain syystä aika on vain liian aikainen. Toisaalta se on kohta väistämätöntä, joten ehkä paljastusta pitää harkita seuraavaan tiimipalaveriin. Ellei sitten suurin osa ole turvotusta ja ala pikku hiljaa katoamaan. Aika näyttää. Toivon vain, että kaikki menee hyvin. Seuraavaan neuvolaan on vielä aikaa neljä viikkoa. Toisaalta nt-ultran voisi tilata ennen neuvolaa, niin pääsisi kurkkaamaan kantamaani pieneen yksiöön jo ennen neuvolaa. Rauhoittaisiko se?

Kuinkas sitten kävikään...

Niin...siirtohan oli torstaina 19.6., sopivasti juhannukseksi. Miehen kanssa vitsailtiin, et eikös sitä monesti juhannuksena laiteta jälkikasvua alulle. Jos hyvin käy, niin mekin, vaikkakin ei ehkä perinteisellä tyylillä. Tunnollisesti elin seuraavat kaksi viikkoa kellon ja Lutinuksen kanssa. Aamun ensimmäinen 6.15. Ei ollut kovin kivaa juhannuksena konkoilla ulkohuussiin muiden nukkuessa, mutta päätös on päätös. Tästä ei liu'uta. 

Virallinen testipäivä olisi 3.7. Mutta jaksaako sitä ootella sinne asti? EI! 28.6. kaupasta tarttui ihan vahingossa Pregcheckin testiliuskapaketti matkaan. Ja silloin tuli tehtyä testi ensimmäisen kerran. Vaikka tein testin iltapäivällä ja alle neljä tuntia edellisen wc-käynnin jälkeen, näytti testi jo ihan selvää haaleaa plussaa. Öhöm...siis tapahtuuko tämä oikeasti?!? Meille?!? Voiko olla niin, että kivistä tietä olis nyt kuljettu meille suunniteltu matka? Seuraavana aamuna uusi, ja seuraavana iltapäivänä. Siitä seuraavan tein 2.7. ja viimeisen virallisena testipäivänä 3.7. Eli kaiken kaikkiaan tuli tehtyä viisi testiä. Kaksi viimeisintä jo ihan selviä plussia, joissa ei ollut tulkinnanvaraa. Aamulla mökin huussissa ähräsin testin ja Lutinuksen kanssa, ja olihan siinä houkutteleminen, että sai vielä unen uudestaan. Olisin niin halunnut miehen herättää heti aamulla, mutten raskinut, joten nappasin testistä kuvan, jos sattuisi testille jotain käymään. Ja niinhän sitä sit heti miehen herättyä tuli kuva näytettyä ja soitettua naistenpolille. Meille kun sanottiin, että klinikan ollessa kiinni soittaa sitten polille.

Ajaksi sain polille keskiviikon 23.7. Sinne asti elämä olisi edelleen jännittämistä. 

Ultrapäivä koitti. Lääkäriksi sattui sama, joka oli hoitanut keräyksen ja siirron. Oli mukava, kun oli tuttu lääkäri. Ja niinhän siellä siellä pieni sydän näkyi läpättävän. Huoh mikä helpotus, ja uutta jänskäämistä, et kaveri pysyy kyydissä.  Lasketuksi ajaksi tuli 11.3.2015 ja kaveri vastasi viikkoja eli tasan 7+0. Munasarjat ovat aktivoituneet raskaushormooni  ansiosta, mikä selittää vatsan turvotuksen. Ei ole kuulema vaarallista. Nyt vaan sitten soitteleen neuvola-aikaa. Sitä kun ei viime vikkolla ehtinyt, niin ehkä huomenna sitten. Nyt vain toivotaan, että kaikki menee hyvin.

Raskausoireista vielä sen verran, että niitä onkin sitten enemmän kuin esikoisen aikaan. Rinnat on arat ja kasvaneet jo nyt nykyisestä kuppikoosta ulos, haluja peittojen heilutteluun löytyy ;) , kahvi ei maistu, vessassa saa juosta ja aamupala on saatava ajoissa, muuten alkaa etominen. Samoin muinakin aikoina on syötävä ajoissa. Ai niin ja unta, sitä on saatava ja päikkärit on tulleet tutuiksi.

2.ICSI kierros

Niin...se PAS oli siinä välissä, keväällä. Pakkasessa oli siis neljä alkiota, joista ekat kax ei selvinneet ja seuraavat kax vähän kärsi, joten molemmat siirrettiin. Eikä tuottanut tulosta.

Nyt sitten ollaan siinä toisessa hoitokierrossa. Aattelin, et menee väkisellä ainakin elokuulle vaan toisin kävi. Tällä kertaa sumuttelut meni samoin kuin viimeksi, mutta Puregon olikin sitten eri maata. Heti tuli jotain ihme ihoreaktiota...sellasta kivaa ihottumaa. Vasemmalle puolelle enemmän, jopa niin että pistospaikkaa joutui etsimään ja oikealla aine kirveli. Pregnylin sain tällä kertaa itse laitettua, vaikkakin hitaasti.  Siitä ei tullut mitään, ei edes kirvellyt kuten viimeksi. Puregonin vastekin oli tällä kertaa parempi ja lopussa annosta jouduttiin pienentämään. Rakkuloita näkyi ultrassa reilu parikymmentä.

Keräys meni edellisen kaavan mukaan. Ainoat tuntemukset tuli siitä "taivutetusta kenkälusikasta". Mutta ne seuraavat päivät olikin sitten ihan erilaiset. Pelkäsin hyperiä oireiden perusteella ja siirtopäivänä olin 110 % varma, ettei siirtoa tehdä. Hyperiä ei kuitenkaan ollut ja yksi erittäin hieno yksilö saatiin matkaan. Sain jopa nähdä se valkoisen pisteen ultraääninäytöltä. Pikku hiljaa olokin jo helpottanut, mutta edelleen mennään varovaisesti. Keräys oli tiistaina ja siirto torstaina. Keskiviikkona jouduin hakemaan esikoisen hoidosta eikä paikat siitä oikein pitäneet. Nyt jo voi kuitenkin nostaa kunnolla jalkaa kävellessä :)

Lutinuksen kanssa päätin olla tunnollinen, vaikka se tietääkin aamuisin ylösnousua ainakin hetkellisesti klo 6.15. Vielä on matkaa testiin, mutta jospa tuleva viimeinen työviikko hillitsee ajatuksia ennen lomaa. Toisaalta viimeksi oli jo tähän mennessä ehtinyt pohtia vaikka ja mitä, ja jokaisen ajatuksen välissä toitottanut, että on liian aikaista. Vaikka vielä ainakaan ajatukset eivät ole tuolla tasolla, niin tiedän jo kokemuksesta miten käy, kun tulos ei ole toivottu. Vaikka siihen valmistautuu, nii  silti se iskee yhtä lujaa.

Saalista siis oli loppujen lopuksi: 13 munasolun, joista 12 kypsää, joista 8 hedelmöittyi. Yksi ja paras (näin ymmärsin) siirrettiin ja loput tais mennä pakkaseen erissä 2+2. En vain ole tuosta varma, jotenkin en sitä vain osannut kysyä oikein ja sitä, mitä niille lopuille tapahtui. No pakkasessa on kuitenkin jotain, ja tese-kudostakin meni vain se yksi olki,  joten sitäkin on vielä jäljellä kuusi olkea.

Nyt vain sitten odotellaan ja keksitään jotain muuta ajateltavaa. Ehkä se terassiprojektin loppuun vieminen auttaa hieman asiaa ja kälyn Suomeen tulo. Mahdollisuudet on kaikinpuolin parhaat, mutta lopputulos on sitten se, joka ratkaisee.

Sieltähän ne taas nostaa päätään...

...siis ne kaksi sisarusta; kateus ja katkeruus. Serkku on saanut tänään pojan ja vaikka tiedossahan tuo on ollut, silti on vaan niin vaikeaa. Ja entäs sitten kun viime viikot olen vain miettinyt J:n veljen isälleen sanomia sanoja...onkos niillekin tulossa?? Se kun ei ollut mitään sanonut, vain jotain sellasta, joka voisi sitä merkitä. Eeeeiiiiihhhhh....EIKÖ JO VOISI MEILLE?? Eikö olisi jo meidän vuoro?? Niin paljon tämän eteen on tehty mut...ei kait sitten tarpeeksi.

Siis siirtokierron jälkeinen kiertohan venyi ja nyt ollaan menossa sitä välikiertoa. Ja koska venyi tuo edellinen sen verran reippaasti, niin tämä menee ovulaatiokipujen mukaan sit niin ku laskin, ja jos seuraavan ei sitten parilla päivällä veny niin siirtyy sitten TAAS se PAS. Voi itku!!!! Ainahan tuo epäsäännöllinen kierto on ottanut päähän ja ärsyttänyt, mutta nyt vielä enemmän kun mitään ei voi etukäteen suunnitella. Pitää vaan ootella ja katella miten käy. Ja sit kun en tiiä kuinka pitkä tuo joulutauko sairaalassa on. Jos poli aukeaa heti uuden vuoden jälkeen, niin saattais olla EHKÄ mahollisuus, siis jos parilla päivällä menee kierto tätä kuluvaa pidemmäksi. Mutta mun tuurilla se on lyhyempi ku kuluva, joten perseelleen menee.

Itsenäisyyspäivänä on sitten J:n työntekijöiden pikkujoulut ja sinnehän sitten tulee ne puolisotkin ja siihen kun lisätään vielä soppaan se, että J:n veli on samassa työpaikassa, niin soppa on valmis. Tosi kiva sit siellä saada selville, jos niille on tulossa jälkeläisiä. Tiedän jo valmiiksi et siinä vaiheessa tulee se ajatus, et se kyllä oli meille tilattu, mutta kun ei luonto anna meille periksi ja suo sitä iloa...huh...on tämä niin vaikeaa. Huomaan vältteleväni tilanteita ja puheenaiheita.

Pitäisi olla onnellinen kun on kuitenkin se yksi prinsessa, mutta jotenkin tuntuu hajonneelta, ei kokonaiselta. Tiedän, että E:kin olisi onnellinen sisaruksesta. Mutta tämä taisto täytyy vain hampaat irvessä käydä loppuun. Toivottavasti siitä ei tule mahdottoman pitkä!

Niin olikos nämä sisarukset, Kateus ja Katkeruus, tuttuja?

Taas sitä huomaa, miten kateus ja katkeruus nostaa päätään. Varsinkin nyt kun tuosta hoidon tuloksettomuuden selviämisestä ei ole vielä kulunut kovin kauaa. Huomaan, että tuntemattomien vastaantulijoiden vauvamahat jotenkin taas näkyy selvemmin ja joka kerta huomaan kääntäväni katseen jonnekin ihan muualle. Samoin kun näkee naamakirjassa jonku kertovan kuinka joku tuttu on saanut vauvan tai joku kertoo millasta on olla sen ison mahansa kanssa. Jätän tekstin lukemisen kesken ja huomaan väisteleväni juuri sitä kirjoitusta. Joka kerta se repii, kuin yrittäisi hitaasti ottaa laastaria pois, johon on tarttunut ziljoona karvaa. Joka kerta on käännettävä katse jonnekin muualle, ettei vain asia tule mieleen. En edelleenkään minä. Enkö koskaan enää minä? Kuinka kauan täytyy odottaa?

Se haave isosta perheestä...luulin jo sisäistäneet asia, ettei tuo haave tule koskaan toteutumaan. Silti se hiipii mieleen aina silloin tällöin. Tänäänkin katsoin kaupassa ison mahan ja kahden lapsen kanssa olevaa pariskuntaa, jossa vanhin oli tuskin kahta vuotta. Huomasin kuinka katkeruus taas tuli esille. Hyvähän siinä on olla kun sikiää. jälkikasvua tulee sieniä sateella. Ja sitten kun joku tulee ja sanoo, että eikös sitä jo E:lle kaveria. Siinä vaiheessa tahtois sanoa, ettei sitä kuule niin vain tehdä. Onhan tässä jo kohta viis vuotta sitä yritetty ja koko ajan tehdään kaikkemme sen eteen ja muutkin, mutta kun ei se vaan onnistu. Ajatus, ettei lapsia tehdä, ne saadaan huutaa takaraivossa. Hymähdän noille vain hiljaa enkä oikein osaa sanoa mitään. Kyllähän sitä mutta...

Josko se haikara vielä meillekin perille löytäisi. Taitaa olla navigaattori vain hukassa...ja pahasti.

Sumuja, piikittelyjä, keräystä ja siirtoa sekä pet..m…ä

Kaikki tuo on tapahtunut sitten edellisen kirjoituksen.

Sumuttelut meni ok ja vastasivat hyvin. Ei tullut ainakaan suurempia sivuvaikutuksia. Seuraava etappi: piikittelyt. 150 IU/vrk. Piikittelyt meni alkujännityksen jälkeen ihan kivasti. Pregnyl oli vain sellainen, että J joutui sitten lopulta painamaan männän alas. Itse sain tuikattua piikin, mutta sitten alko sellanen käsien vapina, etten saanut millään painettua ruiskun mäntää alas.

Punktio meni paremmin kuin hyvin. Kipulääkkeet auttoi erittäin hyvin, enkä tiennyt mitään keräyksestä. Se olikin sitten tässä se positiivisin asia. Keräys oli siis tiistaina ja saldoksi saatiin 18 rakkulaa. Torstaina oli sitten siirto. Silloin saimme tietää, että munasoluja oli löytynyt 13, joista 6 oli hedelmöittynyt. Yksi erittäin hyvänlaatuinen yksilö siirrettiin ja 2+2 pakastettiin. En sitä siinä ajatellut, mutta kotona sitten yhtäkkiä sytytti kun tarkemmin ajattelin. Siis mihin se yksi katosi tuossa välissä. Kai se ei sitten ollut lähtenyt jakaantumaan. Nuo pakastetut on siis aina 2 alkiota samassa oljessa, eli sitten kun menemme pakastesiirtoon, niin sulatetaan eka olki ja toivotaan, että molemmat selviää, tai ainakin toinen, jotta sitten toinen olki jää odottamaan.

Siittiöitähän meillä oli 5+3 olkea, eli viisi täyttä ja kolme vajaampaa. Siis muistaakseni noin se Turun lekuri sen selitti. No hyvähän tässä on se, että tällä kertaa ei ollut tarvinnut sulattaa kuin yksi olki ja se oli riittänyt. Eli 7 olkea on vielä simppoja pakkasessa odottamassa. Toivon kyllä todella, ettei noita kaikkea tarvitsis tuhlata lopputuloksen saamisen. Olisi ihana, jos pakkaseen jäisi vielä noita simppoja senkin jälkeen kun toinen lapsi on saatu hoitojen tuloksena. Aina olis tietty parasta, jos niitä alkioita jäis, kun ne sais sitten käyttää julkisella ensin pois. Olis lompakkoparallekin helpompaa ;)

No mutta…siirron jälkeen käskettiin odottaa 2 viikkoa ja pari päivää päälle, eli testin sais tehdä oman laskuopin mukaan lauantaina 5.10. Sitten alkaa piinapäivät. Yritän työntää ajatuksen mielestä, että aika kuluisi nopeammin. Henkinen valmistautuminen siihen, että täti punainen tulee kylään alkaa ja silti pyörii mielessä kaikkea odotukseen ym. liittyvää. Viikko menee ihan ok, sitten tulee viikonloppu. Tiedossa on reissu Kuopioon eikä siellä ehdi niin ajatella asiaa. Ainoa ajatus, jonka sanoin J:llekin ääneen, että vahvasti tuntuu ettei tästä mitään tuu. Jotenki se ajatus vahvistuu mielessä koko ajan. Edellinen viikko oli sen verran stressin täyteinen, ettei kyllä ihmekään, jos ei mitään tuu. Mutta silti pieni toivo aina pilkahtaa. Ja se pieni toivo on se, joka erottaa todellisen pessimistin.

Tiistaina iltapäivästä alkaa tuntumaan kuin ennen menkkoja. Jotain veren sekaista valkovuotoa tai jotain tiputtaa hiukkasen. Toivon pilkahdus pienenee, muttei vielä sammu kokonaan. ”Nehän sanoi, että noin kuukautisten aikaan voi olla jotain pientä vuotoa.” Keskiviikkona pitäisi Lutinusta käydä tilaamassa lisää, jotta ehtii torstaiksi tänne. Keskiviikon vastaisen yön nukun huonosti ja ajattelen koko ajan, että kohta kello soi, kunnes vaivaudun katsomaan 4:jotain…vielä saa nukkua. Kello herättää lopulta 6:15, niin kuin melkein kahden edellisen viikon ajan joka päivä. Nousen ylös, katson ulkolämpömittaria ja hivuttaudun vessaan. Viisi minuuttia menee ennen kuin aivot ovat käsitelleet näkemänsä. Eipä tartte laittaa sitten sitä Lutinusta enää tälle aamua, eikä käydä tilaamassa lisää.

Yritän työntää ajatuksen mielestä, jotta selviän työpäivästä. Välillä käy mielessä, mutta työnnän asiaa kauemmas. En kerro Miehelle aamulla, en halua pilata kummankin päivää. Ja tiedän, että asian äänen sanominen aukaisee padot. Parempi olla hiljaa. Illalla pitää käydä vielä töissä, joten parempi kun pyrkii poistamaan asian mielestä. Esimieskin kysyy, että tarvitseeko meidän tiimille varata henkilöstökuluihin budjettiin varaa. E..eh…ei kait…siis kuka tietää muttei tällä hetkellä ole tiedossa sellaista tarvetta. (En ole kertonut kenellekään projektista, mutta olen tiimin nuorin ja siksi kai kysyi.)

Kun illalla pääsen vihdoin töistä kunnolla kotiin (kävin välissä syömässä ja ruokkimassa E:n), on edessä E:n tavaroiden pakkaaminen. Hän onnellinen saa aloittaa torstain jälkeen loman (VIetämme siis lomaa ensi viikon koko porukka). Niin kauan kuin on tekemistä eikä tarvitse pysähtyä, menee hyvin. 

Äiti soittaa ja tiedän, että jossain vaiheessa kysyy. Hetki siihen meneekin, mutta sitten se tulee. Ei suoranainen kysymys, mutta serkulla on kuulemma tulossa vauvakutsut ja kysyy ettenkö ole menossa.

- ”Ai, ei mua sellasiin oo kutsuttu”…

- …”eikä tällä hetkellä kiinnostakaan mitkään vauvakutsut.”

- ”Miksei? No?”

* Pidätän henkeä ja yritän estää kyyneliä. En voi sanoa mitään. *

- ”Alkoiko vuoto?”

* Pidätän edelleen. Äiti ei tajua, etten voi sanoa mitään. Luulee, että puhelussa häikkää ja katkaisee. Soittaa uudelleen. *

- ”Niin, alkoiko vuoto?”

- ”Joo…” *nieleskelen*

- ”Ihan kunnolla?”

- ”Ihan kunnolla.” *nieleskelen edelleen ja yritän kerätä itteeni*

Sit tulee se litania, jonka tiesin kuulevani, mutten olisi halunnut kuulla. Olisi halunnut huutaa puhelimeen: ”TIEDÄN KYLLÄ! OLE VAIN HILJAA JA KUUNTELE KUN ITKEN!! OLE ÄITI JA OLKAPÄÄ!!” Mutta en saa sanottua ja kuuntelen sen – ei se ekalla yleensä, leuka pystyyn ja seuraavaa kohti -litanian. Puhelun jälkeen istahdan sohvalle ja se valtaa kokonaan, se paha ja ahdistunut olo ja kyyneleet saa vallan. Menee tovi, ennen kuin J sen huomaa ja kysyy mikä on. Ja kohta ymmärtää kun en saa sanotuksi. Asia saadaan selväksi –ei, turha lauantaina testata, sen verran reippaasti vuotaa...ei, ei se näin paljon vuotais, jos olis normaalia, josta sairaalassa sanoivat...kohti seuraavaa siirtoa. Se ahdistus sitten palaa kun alan tehdä nukkumaan menoa. Hetki sohvalla J:n puristuksissa, sitten sänkyyn, johon nukahdan kyyneleet silmillä ja J:n kättä puristaen. 

Edelleen tulee kyyneleet silmiin, kun asiaa ajattelee, mutta tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Ja sieltä sitten tullaan mahdollisesti ryminällä taas alas. 

Sain soitettua IVF-hoitajallekin ja selvitettyä jatkon. Jatko tuntuu tällä hetkellä todella kaukaiselta, eli yksi välikierto tulee ennen seuraavia liikkuja. Eli seuraava kierto, johon 1. PAS tehdään alkaa tuolla marras-joulukuussa. Siis olettaen, ettei luonto tee tepposta ja venytä tätä ja seuraavaa kiertoa ihan kamaliin lukemiin. Toisaalta, siitä jos onnistuminen kävisi, olisi sisarusten synttärit tosi lähekkäin. ;) Eniten tuossa PAS:ssa mietityttää se onnistuminen ilman lääkkeitä, kun on epäsäännöllinen kierto. Ja ovulaation tunnen vain oikealta puolelta. Varmaksi en mene edes sanomaan onko ovulaatiota joka kuukausi.

Sanotaan, että pessimisti ei pety. Mutta jos pessimistillä on pienikään toivon pilkahdus mielessä, niin tuo ei todellakaan pidä paikkaansa. Silloin tullaan alas ja ryminällä.

Veitsenterällä, varovasti
Silti mitään muuttaisi en
Tahdon käydä tään loppuun asti
Peläten ja tahtoen

- Johanna Kurkela -